Muistoja isästäni (kuvien pohjalta)

Kun olin nuorempi, kaikki aina sanoivat että minä ja isäni olimme kuin toistemme peilikuvia. Pukeuduinkin kuin isäni, muistuttaen koomiseti ”mini me”:tä. Olimme käytännöllisesti katsoen erottamattomat. Rakastin yhteistä aikaamme, olimme sitten kko perheen kanssa piknikillä tai vain isä ja minä yhdessä jalkapallomatsissa kannustamassa täysin rinnoin kotijoukkuettamme ja jännittäen jokaista hetkeä.

Muistan hyvin ne monet kerrat kun kävelimme yhdessä satamaan ja istuimme selät vastakkain kertoen ohitse kulkevista veneistä, suuremmista risteilylaivoista ja lukuisista purjeveneistä jotka halkoivat tummaa merta. Saatoimme viettää tuntikausia kommentoiden paattejen ulkonäköä ja pohdiskellen niiden matkustajien elämäntarinoita. Jossain välissä kävimme sataman kioskissa ostamassa oikein isot jätskit, joita syödessä kävelimme laitureilla ja valitsimme lempiveneemme kehuen niiden hyviä ominaisuuksia.

Nyt minusta tuntuu kuin seisoin eksyneenä teinipoikana yksin keskellä harmaata autiutta. Isäni kuoltua viimeviikolla en ole päässyt menetykseni yli. Vaikka vuosien mittaan vähän erkaannuimmekin toisistamme ja perustettuani oman perheeni ja muutettuamme kauemmaksi välimatkamme kasvoi, olen silti aina ajatellut että isäni on ollut se yksi henkilö jolta olen aina voinut kysyä neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa ja joka on aina ollut tukenani.

Olen yrittänyt selittää tunteitani vaimolleni, mutta tuntuu kuin en saisi sisälläni olevia ajatuksia selkeästi ulos vaan päädyn vain rakentavasti valittamaan siitä kuinka paljon ikävöinkään häntä. Olen kuitenkin avautunut hieman paremmin äitini kanssa ja eilen illalla muistelimme yömyöhään menneisyyden tempauksiamme ja yhteistä aikaamme hänen kanssaan. Tuntuu kuin suruni taakka olisi hieman keventynyt ja lämpimät lapsuuden muistot valaisevat synkkää mielialaani.

Tänään kerroin vaimolleni lapsuudestani ja millaisena hahmona näin isäni pienenä ja kuinka paljon hän minulle merkitsi. Vaimoni kerrottuaan sitten omista lapsuudenmuistoistaan en enää tuntenut kamppailevani yksin suruni kanssa ja lapsemmekin tuntuivat auttavan vain pelkällä läsnäolollaan ja ajoittaisilla kommenteillaan, kuten ”en tiennytkään että pappa oli niin riehakas ennen”. Minusta tuntuu että voin jo paremmin eikä menetykseni pyöri enää mielessäni alituiseen, vaikka se välillä muistuttaakin itsestään jonkin menneisyyden tuoksun tai äänen muodossa.