Muistoja isästäni (kuvien pohjalta)

Kun olin nuorempi, kaikki aina sanoivat että minä ja isäni olimme kuin toistemme peilikuvia. Pukeuduinkin kuin isäni, muistuttaen koomiseti ”mini me”:tä. Olimme käytännöllisesti katsoen erottamattomat. Rakastin yhteistä aikaamme, olimme sitten kko perheen kanssa piknikillä tai vain isä ja minä yhdessä jalkapallomatsissa kannustamassa täysin rinnoin kotijoukkuettamme ja jännittäen jokaista hetkeä.

Muistan hyvin ne monet kerrat kun kävelimme yhdessä satamaan ja istuimme selät vastakkain kertoen ohitse kulkevista veneistä, suuremmista risteilylaivoista ja lukuisista purjeveneistä jotka halkoivat tummaa merta. Saatoimme viettää tuntikausia kommentoiden paattejen ulkonäköä ja pohdiskellen niiden matkustajien elämäntarinoita. Jossain välissä kävimme sataman kioskissa ostamassa oikein isot jätskit, joita syödessä kävelimme laitureilla ja valitsimme lempiveneemme kehuen niiden hyviä ominaisuuksia.

Nyt minusta tuntuu kuin seisoin eksyneenä teinipoikana yksin keskellä harmaata autiutta. Isäni kuoltua viimeviikolla en ole päässyt menetykseni yli. Vaikka vuosien mittaan vähän erkaannuimmekin toisistamme ja perustettuani oman perheeni ja muutettuamme kauemmaksi välimatkamme kasvoi, olen silti aina ajatellut että isäni on ollut se yksi henkilö jolta olen aina voinut kysyä neuvoa tilanteessa kuin tilanteessa ja joka on aina ollut tukenani.

Olen yrittänyt selittää tunteitani vaimolleni, mutta tuntuu kuin en saisi sisälläni olevia ajatuksia selkeästi ulos vaan päädyn vain rakentavasti valittamaan siitä kuinka paljon ikävöinkään häntä. Olen kuitenkin avautunut hieman paremmin äitini kanssa ja eilen illalla muistelimme yömyöhään menneisyyden tempauksiamme ja yhteistä aikaamme hänen kanssaan. Tuntuu kuin suruni taakka olisi hieman keventynyt ja lämpimät lapsuuden muistot valaisevat synkkää mielialaani.

Tänään kerroin vaimolleni lapsuudestani ja millaisena hahmona näin isäni pienenä ja kuinka paljon hän minulle merkitsi. Vaimoni kerrottuaan sitten omista lapsuudenmuistoistaan en enää tuntenut kamppailevani yksin suruni kanssa ja lapsemmekin tuntuivat auttavan vain pelkällä läsnäolollaan ja ajoittaisilla kommenteillaan, kuten ”en tiennytkään että pappa oli niin riehakas ennen”. Minusta tuntuu että voin jo paremmin eikä menetykseni pyöri enää mielessäni alituiseen, vaikka se välillä muistuttaakin itsestään jonkin menneisyyden tuoksun tai äänen muodossa.

Kesän kaipuuta (kuvien pohjalta)

Viimeinen päivä kesälomaa. Nostan jalat ylös ja tunnen uppoutuvani vihreään ruohopeitteeseen. Silitän käsilläni nurmea ja ruohikon vihreä väri tarttuu käsiini ja vaatteisiini. Aurinko paistaa lämpimästi ja värittää ylläni häämöttävän puun oksat kultaisiksi. Voi kun voisin pysäyttää ajan ja jäädä tähän hetkeen. Mutta huomenna alkavat työt ja kesäloma on osaltani muisto vain.

Pitäisi mennä kotiin ja siivota ja järjestää tavarat heittäen kesän muistot kaapin ylähyllylle, kaivaa arkivaatteet ja lämpökerrokset niiden tilalle. Vielä hetken nautittuani päivän leppoisasta tunnelmasta nousen ja suuntaan asunnolleni. Loppupäivä menee työntouhussa ja kesän perään haikaillessa, vaikka ulkona onkin vielä lämmin kesäpäivä.

Työt alkavat kiireisenä, tuntuu kuin kotiin päästessäni kakki energia olisi imetty minusta pois ja päivien päätteeksi kaadun vain kotisohvalleni rättiväsyneenä. Viikonloput kuluvat tuttavia tapaillessa ja kesän kuulumisia tai muistoja vaihdellessa. Päivät ja viikot tuntuvat vilisevän ohi kiihtyvää vauhtia ja ne sulautuvat suureksi harmaaksi massaksi joka tukkii tieni takasin kesän muistoihin.

On kulunut jo kolme viikkoa töiden alkamisesta ja vihdoinkin saan ammennettua jostakin energiaa ja lähden töiden jälkeen lenkille. Kävelen ohi viereisen puiston ja hetken mielijohteesta päätän käväistä kesäisellä loikoilu paikallani. Kävellessäni puitten keskellä, kuinka dramaattisesti paikka on muuttunut. Syksy tuntuu imeneen kaiken värin pois rentoutumispaikastani ja aukea on peittynyt harmauden verhoon. Kesän kultaloiste on muisto vain syksyisen harmauden keskellä.

Haaksirikko (musiikin pohjalta)

Avaan oven ja astun pimeään huoneeseen jossa hiljaisuus tervehtii minua. Tiedän että valonkatkaisija on oikealla puolellani, mutta en valaista edessä avautuvaa näkymää. Tiedän että jokin on pahasti vialla ja lopullisesti ohi. Haistan tunkkaisen ilman sekä kuivuneet kukat ikkunalaudalla, joka hän osti paikkaamme piristämään. Ei niitä kumpikaan enää istuttamisen jälkeen vaivautunut hoitamaan. minähän sanoin että muovikukat olisivat olleet meille paljon sopivampia, mutta hänen mielestään muovikukat ovat kuin surullisia ja irvokkaita elävien kukkien jäljennöksiä. Surullinen ja irvokas jäljennös. Minusta se kuvasti täydellisesti meidän olemassaoloamme.

Haparoin sokkona eteenpäin ja törmään sohvapöydän kulmaan. Voin jo erottaa hänen ääriviivansa sohvan varjoa vasten. Etsin hänen kätensä omiini ja tunnen niiden lopullisen kylmyyden. Ajattelen että voisin antaa osan lämmöstäni hänelle ja kaikki olisi taas hyvin. Mutta kämmeniäni vasten hohkaava kylmyys ja hänen sormiensa jäykkyys kertovat, ettei mikään tule olemaan enää ikinä hyvin. En tarvitse valoa nähdäkseni pistosten jäljet hänen käsivarressaan. Siliän hänen paksua tummaa tukkaansa, mutta en siirrä sitä hänen kasvojensa edestä. En halua nähdä hänen silmiään tai ilmettään. Kylmyys on jo tarpeeksi.

Jätän hänet yksin makaamaan ja yhä pimeässä etsin laukkuni ja ryhdyn pakkaamaan. En pysty keskittymään vaan kauhon kaiken vastaan osuvan kassiin, kunnes se on täysi. Kävelen lopuksi makuhuoneeseemme. En halua nähdä sitä niin synkkänä ja elottomana. Melkein juoksen lipastolle ja otan sieltä säästömme, sekä lyhyen emminnän jälkeen valokuvan meistä, ajalta jolloin pystyimme vielä hymyilemään niin vapaasti.

Ryntään ulos asunnosta ja melkein törmään naapurin vanhaan rouvaan. Näe hänen suunsa avautuvan, kun hän on aloittamassa ainaista valitustaan nyky-yhteiskunnan vioista ja lastenlastensa kelvottomuudesta. En kestä ajatusta hiljaisuuteni rikkoutumisesta, joten ryntään ohi kummastuneen rouvan ja syöksyn kohti ulko-ovea kuin se olisi pelastusrengas ja minä haaksirikkoinen. Haaksirikkoinen - se kuvaa hyvin tunnetilaani, ja päästyäni ulos tästä lohduttomasta rakennuksesta vedän raikasta ulkoilmaa keuhkoihini. On kuin en olisi voinut hengittää sisällä. Kuin se olisi ollut uppoava alus, joka oli menetetty jo kauan sitten ja täyttynyt vedellä, peittäen alleen kaiken mikä oli ennen niin kaunista ja elävää.

Alan kävellä päämääräämättömästi alas katua kulkien ohi täydessä hulinassa olevien katubaarien, jotka ovat kuin kutsuvia keitaita keskellä pimeyttä. En kestä juhlivien ihmisten äänekkyyttä ja iloisuutta. Miksi he saavat olla autuaan tietämättömiä minun menetyksestäni? Kiihdytän vauhtiani, kunnes juoksen alas kapeita katuja räikeiden neonkylttien välähdellessä ohitseni. Välähdys. Hän makaamassa vuoteessamme auringon valon luodessa sädekehän hänen ympärilleen, saaden hänet näyttämään kuin joltain pyhältä ja arvokkaalta. Välähdys. Hän silmät lasittuneena makaamassa lattialla käsivarsi täynnä pistosten jälkiä. Hän kääntää päätään kuullessaan minun lähestyvän ja hänen silmänsä katsovat minuun anovasti, enkä voi kuin seisoa häntä katsellen täyttyessäni säälin ja inhon sekaisista tunteista. Välähdys. Me makaamassa yhdessä auringon lämmittämällä nurmikolla naurun ja iloisten kiljahdusten ympäröidessä meidät. Välähdys. Tavarat lojumassa sekaisin lattialla, ja hän kaiken keskellä pelokas ilme kasvoillaan minun tuhotessani yhteisen elämämme rippeitä.

Juoksen metsässä. Kaupungin valot kajastavat kaukana takanani, kun ryntään ohi puiden niiden oksien naarmuttaessa kasvojani ja vaatteitani. Voin jo haistaa meren tuoksun ja tumma meri välkehtii puiden lomassa. Seisahdun meren ääreen ja katson ymmälläni lanteellani heilahtelevaa laukkua. Mihin minä oikein kuvittelin sitä tarvitsevani? Kiskon laukun yltäni ja viskaan sen niin kauas kuin pystyn. En edes kuule sen osumista aaltoihin. Seison jähmettyneenä tuijottaen mustan meren liikehdintää etsien siitä unohdusta. Tajuan yhteisen valokuvamme olleen laukussani. Puntaroin hetken vaihtoehtojani, mutta en keksi ainuttakaan syytä jäädä rannalle seisomaan. Hyppään aaltojen sekaan ja antaudun meren kylmään syleilyyn. En murehdi, vaikka tajuankin, etten tule löytämään laukkua. Näen hänet pian joka tapauksessa, ja ehkä voimme vielä hymyillä toisillemme kietoutuessamme yhdessä vapauttavaan unohdukseen.